วันแรกอย่างต่อเนื่อง

Mihin se aika oikeasti menee? Vastahan sitä erottiin Helsinki-Vantaalla ja itkua tihrustin ikäväni vuoksi enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Yht'äkkiä huomaan seisovani Suvarnubhumin lentokentällä, vatsa täynnä perhosia, odottaen näkevänin hämmentyneen, mutta komean triathleettini.

Huh, sitä fiilistä. Täyttä onnea ja hämmennystä. Siinähän se nyt oli. Ihan itsekseen ja se oli huippua. Koska säätäminen kuuluu tapoihin, ei siltä voitu välttyä. Lopulta pääsimme kuitenkin taksiin ja sain selvitettyä kuskille minne mennä (Chua Ploeng rd. Soi Nawin). Päästyämme perille, perussäätäminen jatkui. Ilmeisesti pyörä oli kunnossa, vaikka aika pahalta se näyttikin, ainakin näin tietämättömän silmissä. Onneksi kaikki tavarat kuitenkin päätyivät perille turvallisesti.

Saavuimme itseasiassa juuri oikeaan aikaan, koska hetki eteenpäin taivas avautui ja vettä tuli enemmän kuin viikkoihin. Sitä näköjään unohtaa nopeasti nuo sadekaudet... Tämän ikävän tapahtuman takia ei päästykään lähtemään syömään ulos, vaan päädyimme majapaikkamme omaan ravintolaan. Pyrykin sai reissun ensimmäiset maistiaiset thairuoasta ja millä muulla sen voisi aloittaa kuin Pad thailla?

Myöhemmin illalla lähdimme käymään vielä Miinan ja Kathrinin kanssa MBK:lla ajatuksena, että Pyrdelle pitäisi löytää jotain vaatetta/kenkiä, koska oli kai joltain neuvon kuullut, että mitään ei kannata mukaan ottaa... hömhöm. Niinhän siinä kävi, että ostosreissun jälkeen Pyryllä oli uusia kenkiä tasan 0 ja Marilla tarttui mukaan yksi pari, täysin epäkäytännöllinen tietenkin.

Mari